Minusta piti tulla luokanopettaja – päädynkin rehtoriksi

Lapsesta lähtien haaveammattini oli luokanopettaja tai siihen aikaan kansakoulun opettaja. Kumma kyllä opettajahaave ei koko kouluaikanani muuttunut, vaan oikeastaan vahvistui. Minulla oli monia erittäin hyviä ja kannustavia opettajia ja sitten niitä, joiden vuoksi ajattelin, että minä haluan muuttaa opettajuutta opiskelijalähtöisemmäksi. Lukiossa sitten hiukan tuo opiskelumotivaatio horjui ja ystävät sekä seurustelut häiritsivät keskittymistä. Ylioppilaaksi pääsin 1979 keväällä ja hain Hämeenlinnan opettajaseminaariin. Pettymyksekseni en päässyt edes pääsykokeisiin, kun en osannut soittaa pianoa, musiikki ei ollut kymppi ja liikuntakin oli seitsemän, myös yo-todistuksessa olisi pitänyt olla rivi älliä.

Sisulla eteenpäin

Siitä sisuuntuneena aloitin heti yo-keväänä Tampereen kesäyliopistossa kasvatustieteen appron opiskelun ja suoritin sen kokonaan ennen kesäkuun alun kasvatustieteellisen pääsykokeita. Muistan vieläkin, kuinka istuin eteisen lattialla ja itkin ilosta, kun valintapäätös tuli heinäkuussa postissa. Siitä alkoi erittäin antoisa opiskeluaika Tampereen yliopistossa. Opiskelin kasvatustieteen hallinnon, suunnittelun ja tutkimuksen koulutusohjelmassa, nuorisotyön hallinnon suuntautumisvaihtoehdossa. Tuollaista koulutustahan ei enää ole. Olisin halunnut sivuaineeksi psykologian, mutta silloin se ei ollut mahdollista, joten valitsin sosiologia, sosiaalipsykologian sekä sosiaalityön ja päihdetyön opintoja.

Päihde-, mielenterveys- ja perhetyön problematiikka kiinnostivat minua, koska lapsuuttani varjostivat vanhempieni ongelmat, alkoholismi ja epävakaa konfliktinhakuinen käyttäytyminen. Olin onnellinen, kun pääsin pois kotoa ja sain omistautua opiskelulle ja omalle elämälle. Valmistuin 1985 Kasvatustieteen maisteriksi. Gradun tein Ylä-Savon kuntien nuorisotyön kehittämisestä. Asuin Iisalmessa melkein kaksi vuotta ja ajelin auton rämällä pimeinä talvi-iltoina pitkin Savon saloja yhdeksän kunnan alueella. Gradun kirjoittaminen oli silloin melkoista tuskaa, koska yhtään kirjoitusvirhettä ei saanut sivulla olla ja tekstiä naputtelin rakkaalla Imperiaalillani (jonka meinasin kyllä viskata jossain vaiheessa Tammerkoskeen).

Lopultakin opettajaksi

Ennen virallisten todistusten saamistani suuntasin Kokkolaan aluksi Chydenius-instituuttiin määräaikaiseksi tutkimusassistentiksi. Kokkolassa pääsin tuntiopettajaksi Sairaanhoito-oppilaitokselle sekä Ammattikurssikeskukseen työvoimakurssien opettajaksi. Ensimmäinen vakinainen opettajan pestini oli Keski-Pohjanmaan kansanopistossa kasvatusaineiden opettajana. Työ oli todella ihanaa ja tiesin olevani omalla alallani.

Elämäni rakkaudet

Niinhän siinä usein käy, että elämä muuttuu, kun toinen ihminen osallistuu arkeen ja päätöksen tekoon. Odotin meidän poikaamme, kun yhteisestä päätöksestä irtisanoin itseni opettajan työstä ja muutimme mieheni työn perässä Järvenpäähän. Olin siis työtön äiti, mutta elin onnellista äitiyttä lapseni ja mieheni kanssa. Äitiyslomani päättyessä pääsin töihin Seurakuntaopistolle kasvatusaineiden opettajaksi. Henkisesti oli melko ristiriitaista jättää pieni poika hoitoon, mutta naapuritalossa oli onneksi ihana perhepäivähoitaja.

Opettajan uralta rehtoriksi

Seurakuntaopistolla olin yhteensä kahdeksan vuotta opettajana sekä parina viimeisenä vuonna opinto-ohjaajana. Minulle jäi ajasta aivan ihania työmuistoja, työtovereita ja opiskelijoita. Tänä aikana syntyi myös tyttäremme ja olimme perheenä asettuneet omaan taloomme. Elämämme oli leppoisaa mutta todella työn täynteistä lapsiperheen arkea. Seesteisyyttä varjosti isäni paheneva alkoholismi ja äitini myrkyllinen vihamielisyys ja katkeruus kaikkia kohtaan. Turvauduin itse psykologin apuun, koska olin uupua heidän vihansa ja mielivaltansa alla. Kesällä 1997 aloin pohtia muuttoamme kauemmaksi välttääkseni täydellisen uupumukseni. Kuin tilauksesta tulikin Keski-Pohjanmaan opistolle rehtorin paikka auki. Muutaman päivän keskustelun jälkeen olimme mieheni kanssa varmoja, että laitamme talon myyntiin ja muutamme riittävän kauaksi vanhemmistani ja minun haaveeni rehtorin työstä toteutuu. Syksyllä sitten olimmekin jo koko perhe Kälviällä.

”Kohtalona Käläviä”

Kaikki muistoni Kälviän ajasta ovat ihania. Henkilökunnan kanssa tehtiin valtavasti töitä oppilaitoksen talouden ja tulevaisuuden kehittämiseksi, jopa maalattiin seiniä talkoilla. Meillä oli työyhteisö, jossa kaikki asiat puhuttiin, valmisteltiin ja tehtiin yhdessä. Innostus ja luovuus oli jokapäiväistä. En tuntenut olevani johtaja vaan yksi jäsen yhteisössä, vaikka rehtorina jouduinkin toteuttamaan fuusioitumisen Keski-Pohjanmaan koulutusyhtymään.

Kälviällä lähdettiin toteuttamaan Snoetzelen aisti- ja oppimisympäristöjä. Opiskeltiin ja tutkittiin multisensorista toimintaa erityisesti kehitysvammaisille, mutta myös soveltamista tavallisiin oppimisprosesseihin, stressin poistoon ja rentoutumiseen. Rakennettiin valkoinen huone ja kokous- sekä saunatilat aikuiskoulutukselle. Opiskeltiin ja sovellettiin pedagogisia innovaatioita oppimisprosesseihin. Kehittämistä voisi kuvata luovaksi hulluudeksi. Opisto sijoittuikin muutaman vuoden päästä viiden suurimman kansanopiston joukkoon.

Jälleen kohtalo puuttui peliin. Miehelleni tarjottiin työtä vanhasta työpaikasta Tampereen yksikköön. Taas oli yhteisen pohdinnan paikka. Olimme tulleet Kälviälle minun toiveestani, joten nyt oli minun vuoroni antaa toiselle mahdollisuus parempaan. Ihmeellistä tässä oli, että muutaman viikon päästä oli Ahlmanin maatalous- ja kotitalousoppialaitoksen rehtorin paikka auki ja niinhän siinä kävi, että heinäkuussa 2003 koko perhe muutti Tampereelle.

Lähiruokaa, alkuperäiskarjaa ja perinnekasveja

Koin erittäin suurena haasteena aloittaa perinteisen ja arvostetun Ahlmanin maamies- ja emäntäkoulun rehtorina. Heti seuraavana vuonna oli suuret 100-vuotisjuhlat, joita varjosti oppilaitoksen erittäin huono opiskelija- ja taloustilanne. Juhlien järjestelyt osoittivat, kuinka sitoutuneita ahlmanilaiset olivat nostamaan ja ylläpitämään oppilaitoksen historiallista brändiä. Seuraavana vuonna laadittiin Aarrekartta Ahlman 2010 ja sen pohjalta visio sekä strategia 2010.

Halusimme Ahlmanista valtakunnallisesti maatalouden ja kotimaisen ruuantuotannon kehittäjän, jalostajan ja kouluttajan. Ahlmanista tuli valtakunnallisen lähiruokahankkeen Pirkanmaan toimija sekä lähdimme mukaan LUKE: n talkoisiin pelastamaa ja säilyttämään Suomen alkuperäiskarjaa, kyyttöjä, lapinlehmiä ja länsisuomen lehmiä. Rakennettiin lisäsiipi vanhaan navettaan ja Sukevan vankilan alkuperäisroduista osa sijoitettiin meille. Suoramaidon myyntiin saatiin hyvät tilat ja kaupungin väki jonotti tuoretta maitoa innoissaan. Hankkeeseen kuului myös maatiaismaidon jatkojalostaminen, koska lehmät tuottavat vähemmän, mutta juustoutuvampaa maitoa.

Rakennettiin pienmeijeri ravintolaopetuksen yhteyteen ja lähiruokamyymälä Tilapuoti. Tavoitteena oli saada liitettyä opetukseen vastuullisuuskasvatusta suomalaisen ruuantuotannon arvostamiseen ja jatkojalostamiseen. Tilapuoti oli menestys! Samoin meijerintuotteita arvostettiin valtakunnallisesti. Selinin sininen homejuusto pääsi Presidentin linnanjuhliin tarjolle. Ravintola Annassa tarjottiin upeita ja herkullisia oman tilan ja lähituottajien raaka-aineista tehtyjä ruokia, joilla Kartanon kokous- ja juhlapalvelun asiakkaat saivat herkutella.

Henkilökunnan sitoutuminen lähiruokaan ja siihen liittyvien hankkeiden edistämiseen nosti Ahlmanin perinteet kunniaan. Osa perinteiden ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä oli Pirkanmaan perinnepiha hanke. Ahlmanin pihalle tehtiin puisto, johon koottiin perinteisiä pihakasveja ja yrttejä avoimesti kaikkien ihailtaviksi. Puutarhaopetukseen haluttiin liittää tietoutta vanhojen maatiaiskasvien säilyttämisestä.

Samaan aikaan panostettiin sekä opetuksen laadun parantamiseen että opetustilojen ajanmukaistamiseen kaikkien koulutusalojen osalta. Kannustin opetushenkilöstöä pedagogisen osaamisen kehittämiseen ja yhteisölliseen vuorovaikutukseen, jossa lähtökohtana on opiskelijalähtöinen oppiminen ja opintojen tuki.

Uupumus vei syviin vesiin

Henkilökohtaisessa elämässäni tuo kolmetoista vuotta oli minulle todella raskasta. Paluu lähelle vanhempiani oli virhe. Luulin, että jo seitsemän kyppiset vanhempani olisivat seestyneet niin, ettei heitä tarvitse pelätä. Turha luulo.

Halusin kirjoittaa tähän tarinaani tämän vanhempien tuen ja arvostuksen puutteen merkityksen meihin jokaiseen elämämme aikana. Meillä kaikilla on aina toinenkin elämä kuin työelämä ja vanhemmilla on suuri merkitys itsetunnollemme. Lähiperheen ongelmat vaikuttavat jaksamiseen: alkoholismi, väkivalta, itsemurha, vakavat sairaudet ja erilaiset elämän kriisit vaikuttavat meihin. Kaikella sillä mitä työpaikan ulkopuolella tapahtuu ja joka menee tunteisiin, on valtavan suuri merkitys jaksamiselle. Työssäjaksamista ei paranna mieliala- ja nukahtamislääkkeet vaan työyhteisön avoin ja arvostava vuorovaikutus. Yksilön ja työyhteisön työnohjaus olisi kaikkein tärkeintä ei pelkästään yksilön vaan koko yhteisön hyvinvoinnin kannalta.

En olisi koskaan uskonut, että työsuhteeni päätetään jostain nimeämättömästä henkilökohtaisesta syystä heti, otetaan avaimet kädestä ja kielletään koskaan tulemasta tontille häiritsemään työntekijöitä! Jälkeenpäin kyllä ymmärsin, etten ollut enää kykenevä johtamaan Ahlmania täydellisen uupumukseni ja masennukseni vuoksi. Onneksi olin juuri ennen tätä saanut työterveydestä lähetteen psykoterapiaan. Terapia ja hyvät ystävät auttoivat näkemään valoa tulevaisuudessa.

Onni oli myös, että olin Mindfulness-ohjaajakoulutuksessa. Itsehoitoina olin tehnyt rentoutuksia ja meditaatiota sekä opetellut vapautumaan mieleni vallasta. Tärkeintä oli opetella pysähtymään ja olemaan juuri tässä hetkessä – ei menneessä eikä tulevassa. Henkisesti oli todella pysäyttävää olla äkkiä ulkona kaikesta ja tuntea sama hetki mahdollisuutena uuteen.

Parin viikon nukkumisen jälkeen aloin herätä uuteen. Hain työnohjaajakoulutukseen, että voisin olla työyhteisöille ja yksilöille avuksi ennen kuin on myöhäistä. Ihanat entiset työkaverini viestittivät tukeaan ja uusista työpaikoista, joten elämä ja työelämäkin jatkui pikku hiljaa.

Mä näitä rehtorin polkuja tallaan kai viimeiseen asti…

Kolmen kuukauden jälkeen tammikuussa 2017 aloitin työt Kanta-Hämeen maakuntaliiton kesäyliopiston rehtorina. Muistelen todella lämmöllä silloista maakuntajohtajaa ja esimiestäni, joka luotti ammattitaitooni sekä erityisesti tuki minua, kun ensimmäisen työviikon jälkeen minulla todettiin rintasyöpä. Se oli todella kova paikka, mutta periksi en antanut. Kevät oli todella raskasta ja uuvuttavaa. Ensin helmikuussa leikkaus, josta pidin vain neljä viikkoa sairauslomaa, olinhan juuri aloittanut uudessa työssä. Ja sitten toukokuun loppuun asti joka arkipäivä aamulla ja illalla sädehoidot. Onneksi syöpäni todettiin hyvin alussa ja lääketieteellisesti määriteltynä olen nyt parantunut.

Nykyiseen Hämeen ammatti-instituutin rehtorin tehtäväni siirryin 2018 elokuussa. HAMK konsernin tytäryhtiössä työskentely on ollut uusi näkökulma oppilaitoksen hallintoon ja kehittämiseen. HAMIssa olemme panostaneet usean toimipisteen organisaation HAMI-yhteisön kehittämiseen ja tiimiorganisaationa toimimiseen. Visio 2030 ja strategiset painopisteet on työstetty koko henkilöstöä, opiskelijoita, sidosryhmiä ja työelämäverkostoja hyödyntäen https://hami.fi/hami-kestavan-tulevaisuuden-moniosaajien-valmentaja/

Entä jos tekisit niitä asioita, joita rakastat!

Jäin opintovapaalle lokakuussa 2022. Halusin pysähtyä kuuntelemaan itseäni ja pohtimaan mihin sydämeni minua kutsuu, koska meillä jokaisella on vain tämä yksi aika ja se on nyt.

Pitkä työkokemukseni oppilaitoskentässä on opettanut minulle, kuinka merkityksellistä on luoda työyhteisöön sekä luottamuksellinen toimintakulttuuri että onnistumista tukeva ilmapiiri. Koko työyhteisön osallisuus kehittämiseen vie muutoksia rakentavasti eteenpäin ja lisää avointa vuorovaikutusta. Minulle henkilökohtaisesti on tärkeintä ollut ymmärtää, miten erilaiset kriisit ja ongelmien ratkaisut ovat todellisia oppimismahdollisuuksia.

Monivaiheisen elämänpolkuni aikana tärkeiksi arvoikseni ovat tulleet oikeudenmukaisuus, luottamus, ystävällisyys ja rakkaus.

Oikeudenmukaisuus ja luottamus ovat sosiaalisen vastuullisuuden perusarvojani. Mielestäni jokainen henkilö on kohdattava yksilönä läsnä olevasti ja arvostaen. Jokainen meistä tarvitsee hyvää kohtelua ja myötätuntoa arjen kohtaamisissa.

Ystävällisyys ja rakkaus ovat ihmisyyden perusarvoja. Meistä jokainen tarvitsee toistemme inhimillistä kohtaamista juuri sellaisina kuin olemme, puutteinemme ja vahvuuksinemme. Rakkauteeni kuuluu myös luonnon monimuotoisuuden arvostaminen ja sen voimaannuttavan vaikutuksen hyödyntäminen hyvinvoinnin ylläpitämisessä.

Työotteeni kumpuaa kasvatustieteen, pedagogiikan ja sosiaalitieteiden perustalta. Olen humanisti, joka tarkastele ihmisen kehitystä sosiokonstruktivistisen oppimisen näkökulmasta. Muutos ihmisen ja yhteisöjen arjessa tapahtuu ymmärtämällä mikä vaikutus on omalla toiminnalla yhteisön toimintaan – kun yksi osa muuttuu, hakeutuu koko systeemi uuteen toimintakulttuuriin.

Rankan uupumuksen ja sairauden kokeneena tunnistan herkästi ihmisissä todellisen uupumuksen merkit. Kerran syöpään sairastunut ei koskaan toivu henkisesti. Sama koskee uupumukseen sairastumista. Sen varjo kulkee aina mukana muistuttaen, että itsemyötätunto ja läheiset niin kotona kuin työpaikalla ovat parasta lääkettä jaksamiseen.

#oikeudenmukaisuus #luottamus #rakkaus #ystävällisyys #sosiaalinenvastuu #läsnäolo # arvostus #myötätunto #inhimillisyys #luonto #voimaantuminen #hyvinvointi #yksilö #yhteisö #muutos #systeemi #toimintakulttuuri #oppiminen #vastuullisuus #rehtori #johtaminen #työyhteisö