Ajattelet varmaan, että mitä ihmettä johtamiseen liitetään vielä opettamistakin!

Kyllä. Uskon, että sinäkin teet pedagogisia ratkaisuja joka päivä, kun mietit, miten henkilöstöä koulutetaan, vaikka tekoälyn käyttöön tai miten toteutetaan projekteja tai muutosprosesseja. Kaikki tämä kertoo sinun pedagogisesta asenteestasi henkilöstön osaamisen kehittämisessä.

Kaikessa kehittämisessä on mukana tavoitteellista uuden oppimista, joko kehitetään organisaation liiketoimintaprosesseja tai eritysesti toimintakulttuuria (mieluummin kumpaakin yhtä aikaa). Työpaikka on myös oppimisympäristö ei vain harjoittelijoille vaan myös vakinaisille työntekijöille.

Millaisen osaamisen kehittymisen oppimispolun sinä rakentaisit työyhteisöllesi?

Nyt ajattelet, että en minä opeta vaan ostan ulkoa opetuksen, luennot tai konsultin suunnittelemaan ja toteuttamaan osaamisen kehittämisen sekä määrään henkilöstön osallistumaan ostettuun koulutukseen (auktoriteettiasema). Uskotko että näin tapahtuu todellista muutosta?

Millaisen osaamisen kehittämisen polun sinä haluat osta?

Tässä kohdassa toteutuu kaksi pedagogista asennetta: se mitä ajattelet opettamisesta ja millainen oppimiskäsitys sinulla on eli mikä on mielestäsi paras tapa saada muutos aikaan.

Oppimiskäsitys = mitä oppiminen on ja miten se tapahtuu

Kaikki varmaan tunnistavat behaviorismin ja Pavlovin koirakokeet tai opettajan ”tabula rasa” ajattelun. Eli pelkistetysti palkinto ja rangaistus ovat opettamismetodeja.

Behaviorismiin liitetään myös positiivisesta palautteesta oppiminen eli ihminen toistaa käyttäytymistä, josta on saanut positiivista palautetta. Behaviorismin mallioppimisen teoriassa ihmisen oppiminen kehittyy erityisesti kielen, mielikuvien ja ympäristön vuorovaikutuksen ansiosta eli oppiminen on roolimallien käyttäytymisen omaksumista. Tämän oppimiskäsityksen heikkous on oppimiseen liittyvän oman ymmärtämisen ja soveltamisen ulottuvuuksien puuttuminen.

Varmaankin teistä vanhemmat muistavat, kuinka piti ulkoa oppia Jaakobin poikien nimet tai Suomen joet. Tämä on tiedon siirtoa eli kuinka paljon pystyt muistamaan ja toistamaan suoraan ilman ”ymmärrystä” saatikka soveltamista. Matemaattisten kaavojen, kielenoppimisen ja monien alojen kriittisesti tärkeiden toimintojen osaaminen perustuu edelleen pitkälti toistamiseen ja ulkoa oppimiseen. Hyvä keino siihen edelleen.

Toivottavasti tekoälyn käyttö oppimisympäristöjen luomisessa ei johda takaisin puhtaaseen behaviorismiin, jolloin opiskeltava aihe pilkotaan tiedon paloihin joihin oppija vastaa. Hän saa tekoälyltä palautteen eli vahvistamisen, jolloin voi edetä asiassa eteenpäin tai kerrataan, kunnes oikea vastaus löytyy. Sen paremmin miettimättä tai ymmärtämättä asiaa.

Tällainenhan oppimisympäristö on tehokas, halpa ja nopea toteuttaa, mutta miten se palvelee organisaation ja edes yksilön kehittymistä tai ylipäätään organisaation kulttuurin kehittymistä?

Ärsykkeisiin reagoivan oppijan rinnalle tuli opetukseen kognitiivinen oppimiskäsitys, joka korostaa ihmistä tiedon käsittelijänä ja prosessoijana. Oppiminen on omaehtoista ongelmien ratkaisua. Oppimisen lähtökohdaksi tulee nykytilanteen ja uuden välinen ristiriita eli ajattelua aktivoivat opiskelumenetelmät kuten ongelmanratkaisut, keskustelut ja reflektointi, jotka kehittävät yksilön tietorakenteita. Ongelmana on, että oppimisen yhteisöllinen näkökulma jää tässä oppimisnäkemyksessä ohueksi.

Yksilön älyllisen kehityksen teorioiden pohjalta onkin kehittynyt laajasti sovellettu konstruktivistinen oppimiskäsitys. Sanan mukaisesti yksilö rakentaa (rekonstruoi) henkilökohtaisesti oman maailmansa eli on aktiivinen tiedon rakentaja. Uuden oppiminen rakentuu jokaisella oman vanhan tiedon päälle, jolloin tietämys asiasta on jokaiselle omanlainen. Oppija myös asettaa itse itselleen tavoitteita ja on itseohjautuva. Tieto on jatkuvasti uudistuvaa, joten kiinteitä opetussuunnitelmia tavoitteineen on haastavaa toteuttaa. Tieto liittyy jokaisen yksilön omaan maailmaan, johon hän sitä soveltaa.

Tämä oppimiskäsitys on vahvasti vallalla erityisesti korkeakoulu maailmassa missä itseohjautuvuus ja oma motivoituminen tieteellisiin tavoitteisiin on keskeistä.

Tekoäly tuo valtavat mahdollisuudet hukkua tiedon tulvaan, jolloin korostuu kriittisen reflektion osaaminen ja tiedon soveltaminen juuri oman organisaation innovaatioiden tuottamiseen.

Organisaation ja yksilöiden osaamisen kehittymisessä tässä näkemyksessä on ongelmallista mm. organisaatiokulttuurin kehittyminen, jos jokaisella on samassa projektissa oma projekti meneillään.

Humanistis-konstruktivistinen (positiivinen) oppimiskäsityksen lähtökohtana ihmiskäsitys, jossa korostetaan ihmisen ainutlaatuisuutta, arvoa, luovuutta ja hyvyyttä. Oppija nähdään itseohjautuvana oppimisprosessin omistajana.

Jokainen oppija otetaan huomioon yksilönä. Hänen vahvuutensa tunnistetaan laaja-alaisesti, jolloin oppimisprosessi on erityisesti yksilön kehitys- ja kasvuprosessi ja oppiminen on sivutuote. Humanistinen ihmiskäsitys on vahvasti suomalaisen koulutusjärjestelmän taustaideologia.

Tämän oppimiskäsityksen lähtökohtana on tuntea jokaisen yksilön omat vahvuudet ja ainutlaatuisuus. Oppiminen nähdään yksilön aktiivisena, kokeilevana ja kehittävänä toimintana.

Organisaatiolta tämä vaatii huomattavaa yksilökohtaista panostusta sekä yksilöllisten vahvuuksien tutkimiseen ja tunnistamiseen että aikaa yhteisölliseen reflektointiin ja autenttisia muutosprojekteja. Näin toteutetut osaamisen kehittämishankkeet voivat saada liikkeelle organisaatiokulttuurissa suuria muutoksia erityisesti yksilöiden ajattelun ja toiminnan kautta.

Kaikki nämä aiemmat oppimiskäsitykset korostavat vahvasti yksilöä oman oppimisensa omistajana sekä hänen henkilökohtaista aktiivisuuttaan kehittymisessä.

Sosiokonstruktivistinen oppimiskäsitys korostaa lisäksi oppimisen yhteisöllistä sosiaalista ja kulttuurista merkitystä.

Ajatuksena on, että ihminen syntyy aina sosiaaliseen ja kulttuuriseen maailmaan sekä yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Älykkyys ei ole ainoastaan yksilöiden ominaisuus vaan se on kollektiivista älykkyyttä. Keskeistä oppimisessa on yhteisöt ja niiden merkitys yksilölle. Tietoa rakennetaan palvelemaan yhteisön tarpeita ja päämääriä. Oppiminen on ihmisen ja hänen ympäristönsä välisen vuorovaikutuksen tulos.  

Tämän oppimisnäkemyksen lähtökohtana on, että yksilö oppii ja kehittyy yhteisössään. Sosiokulttuuriset oppissuuntaukset korostavat erityisesti oppimisympäristön merkitystä oppismotivaation syntymisessä. Merkittävää on opettajan luomalla tunne- ja luottamusilmapiirillä. Uskalletaanko puhua, tehdä virheitä, saada kannustavaa palautetta ja mahdollisuutta muuttaa mielipidettä ja oppia uutta toisilta.

Työyhteisösovittelijana tämä näkökulma on sovitteluprosessin ydintä. Jokainen meistä näkee ja kokee tilanteet puhtaasti omasta maailmastaan käsin. Aikaisemmat tunne- ja oppimiskokemukset heijastuvat arkeen vähän kuin Pavlovin koirakokeissa – virheestä rangaistaan toisia tai itseä.

Kuten varmaan huomaat, Pomona sinä toimit päivittäin opettajan roolissa. Sinulla on päivän ajan ”luokassasi” joukko ihmisiä, jotka tulevat erilaisista maailmoista erilaisin tietorakentein varustettuna. Sinun tehtäväsi on saada heidät yksilöinä liittymään yhteisöön ja tuomaan oman näkemyksensä yhteisön hyväksi.

Opettajan tulee suunnitella oppimista ei opettamista.

Pomona sinun tulee suunnitella arkeen pysyviä yhteisölliseen tiedonkäsittelyyn kannustavia oppimisympäristöjä, ei ulkoistaa opettajuuttasi.

Sinun kannattaa miettiä tarkkaan mihin organisaation rahoja laitat, jos haluat luoda jatkuvasti kehittyvän innovatiivisen työyhteisön.

No mitenkäs tämä liittyy niihin auktoriteettiongelmaisiin, joista kirjoitin linkaarin postauksessa?

Uskon, että suurin syy ongelmiin on se, että henkilön aikaisempiin oppimiskokemuksiin on liittynyt paljon negatiivista tunnekuormaa siitä, millaisena oppijana hänet on nähty. Jos et ole saanut mahdollisuutta tulla omana itsenäsi hyväksytyksi auktoriteetin silmissä, joko kapinoit vastaan tai alistut.

Tätähän näkyy työelämässäkin.  Jokaisen uuden työntekijän puutteellinen perehdyttäminen voi olla myös syy auktoriteettiongelmiin. Perehdyttäminenkin on oppimiskokemus.

Kasvattajat, opettajat ja pomot ovat käytännössä aina asemaansa kuuluvia auktoriteetteja, mutta ihmisenä ihmiselle on oltava inhimillisiä, luotettavia ja kiinnostuneita siitä kuka ja millainen tuo toinen ihminen on ja miten voin olla avuksi hänelle.